Vähintään 55 opintopistettä suorittaneiden määristä ja muutoksista

Kirjoittanut Vesa Taatila

Korkeakoulujen rahoitusmalleissa on yhtenä kriteerinä lukuvuodessa vähintään 55 opintopistettä suorittaneiden opiskelijoiden määrä (myöhemmin artikkelissa 55 opintopistettä suorittaneet). 55 opintopisteen suorittamisen käyttämisellä rahoitusmittarina on pyritty nopeuttamaan opiskelijoiden valmistumista ja siten pidentämään korkeakoulutettujen tulevia työuria. Yliopistoissa kriteerin painoarvo on 12 % rahoitusmallin kautta jaettavasta perusrahoituksesta ja ammattikorkeakouluissa painoarvo on 23 %, joten tämän mittarin vaikutusta voidaan pitää merkittävänä molemmilla sektoreilla.

55 opintopistettä suorittaneiden opiskelijoiden määrässä on huomattavaa vaihtelua sekä koulutusaloittain että korkeakouluittain. Kuvaajassa 1 esitetään ammattikorkeakoulujen ja yliopistojen koulutusalojen keskiarvoluvut vuosilta 2008–2015.

Kuvaaja 1: 55 opintopistettä suorittaneiden opiskelijoiden osuus koulutusaloittain tarkasteltuna sekä ammattikorkeakoulujen että yliopistojen osalta. Kuvaajassa on mukana myös molempien sektoreiden keskiarvotieto. (Kuvaa klikkaamalla pääset katsomaan kuvaajaa suurempana uudessa ikkunassa)

Kuvaajasta 1 näkyy selkeästi, että terveys- ja hyvinvointialoilla opinnot etenevät parhaiten tavoitearvojen mukaisesti ja että yliopistojen teknis-luonnontieteelliset sekä humanistis-yhteiskunnalliset alat pitävät perää listalla. Tilannetta selittää varmasti se, että terveys- ja hyvinvointialoilla työskenteleviltä vaaditaan nimetyt opintosuoritukset sekä harjoittelua että työllistymistä varten. Kun huomioidaan terveys- ja hyvinvointialoille opiskelemaan pääsyn vaikeus, mikä todennäköisesti näkyy opiskelijoiden sisäisessä motivaatiotasossa, voidaan olettaa, että aloilla saavutettu yli 60 % suoritustaso on lähellä käytännöllisiä maksimiarvoja.

Teknillisillä aloilla – etenkin tietotekniikassa – työllistyminen sen sijaan perustuu vahvemmin aiemmissa projekteissa näytettyyn osaamiseen, eikä muodollisilla opintosuorituksilla ole samaa työllistämisarvoa. Aloille pääsee myös selkeästi terveys- ja hyvinvointialoja suurempi osa hakijoista opiskelemaan, mistä voidaan päätellä, että alaansa edelleen pohtivien määrä ja siten opinnoissaan rauhallista tahtia etenevien suhteellinen määrä on suurempi. Näistäkin tekijöistä huolimatta tietojenkäsittelyn ja tietoliikenteen yliopisto-opiskelijoiden tulos (19 %) vaikuttaa erittäin matalalta, etenkin verrattaessa ammattikorkeakoulu-opiskelijoiden tulokseen (42 %). Voisi olla perusteltua tehdä systemaattinen vertailu eri sektoreiden pedagogisten käytäntöjen ja oppimistavoitteiden välillä ja selvittää, olisiko tilanne parannettavissa.

Kun tarkastellaan muutosta 55 opintopistettä suorittaneiden opiskelijoiden suhteellisessa määrässä, näkyy saman efektin kääntöpuoli. Kuvaajassa 2 esitetään suurimmat ja pienimmät koulutusalakohtaiset muutokset 55 opintopistettä suorittaneiden osuudessa suhteessa vuoden 2008 tilanteeseen.

Kuvaaja 2: koulutusalakohtaiset muutokset 55 opintopistettä suorittaneiden määrässä suhteessa vuoden 2008 tilanteeseen. Kuvaajaan on otettu mukaan vain kolme suurinta ja kolme pienintä koulutusalakohtaista muutosta selvyyden lisäämiseksi. Lisäksi kuvaajassa on ammattikorkeakoulujen ja yliopistojen keskimääräinen muutos suhteessa vuoden 2008 tilanteeseen. (Kuvaaja aukeaa uudessa ikkunassa ja löytyy raportin toiselta sivulta)

Koulutusalakohtaisia muutoksia tarkastellessa näkee selkeästi, että matalassa alkutilanteessa olleet tietojenkäsittelyn ja tietoliikenteen tulokset ovat olleet molemmissa sektoreissa kehityksen kärjessä ja vaikuttaisivat edelleen jatkavan positiivisella kasvu-uralla. Samaten kuvaajasta 2 näkee, miten muutamien alojen, kuten ammattikorkeakoulujen yhteiskunnallisten alojen ja yliopistojen maa-ja metsätalousalojen kasvuprosentit ovat kääntyneet laskuun viimeisten kolme vuoden kuluessa.

Mielenkiintoisesti kuvaajasta näkyy myös, että ensimmäisinä vuosina (2009 ja 2010) yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen tulokset kehittyivät pääosin samalla tahdilla, mutta ammattikorkeakoulut pystyivät kehittämään 55 opintopistetuotantoaan selkeästi yliopistoja nopeammin vuosina 2011–2013. Kun katsotaan korkeakoulukohtaisia vuosimuutoksia (kuvaaja 3), tulee kehitys esille vieläkin selvemmin. Siihen on otettu mukaan aikavälillä 2008–2015 kolme eniten ja kolme vähiten 55 opintopisteen osuutta kasvattanutta korkeakoulua sekä ammattikorkeakoulujen ja yliopistojen keskimääräinen kehitys.

Kuvaaja 3. Korkeakoulukohtaiset muutokset 55 opintopistettä suorittaneiden määrässä suhteessa vuoden 2008 tilanteeseen. Kuvaajaan on otettu mukaan vain kolme suurinta ja kolme pienintä korkeakoulukohtaista muutosta selvyyden lisäämiseksi. Lisäksi kuvaajassa on ammattikorkeakoulujen ja yliopistojen keskimääräinen muutos suhteessa vuoden 2008 tilanteeseen.(Kuvaaja aukeaa uudessa ikkunassa ja löytyy raportin kolmannelta sivulta)

Kaikki kolme suurimman muutoksen tehnyttä ovat ammattikorkeakouluja (Oulun, Vaasan ja Mikkelin ammattikorkeakoulut). Ensimmäinen yliopisto on samalla listalla sijalla 15 (Tampereen yliopisto) ja kaikki kolme vähiten tuloksiaan parantanutta korkeakoulua ovat yliopistoja (Taideyliopisto, Itä-Suomen yliopisto ja Åbo Akademi).

Vuosien 2014 ja 2015 perusteella ammattikorkeakoulujen tulosten kehittymisvauhti olisi tasoittumassa suhteessa vuoteen 2008 samalla kun yliopistot ovat pystyneet tasaisesti nostamaan tulostasoaan.

Kuvaaja 4 antaa yhden mahdollisen selityksen tilanteeseen. Siihen on kerätty korkeakoulukohtaiset 55 opintopistettä suorittaneiden opiskelijoiden osuudet korkeakoulun kaikista opiskelijoista.

Kuvaaja 4: Vuosien 2008-2015 korkeakoulukohtainen keskiarvo 55 opintopistettä suorittaneiden opiskelijoiden osuudesta suhteessa kaikkiin opiskelijoihin. Kuvaajassa on mukana myös molempien sektoreiden keskiarvotulos. (Kuvaaja aukeaa uudessa ikkunassa ja löytyy raportin neljänneltä sivulta)

Ammattikorkeakouluissa 55 opintopisteen suorittaminen on yleisesti ottaen erittäin paljon yleisempää kuin yliopistoissa. Näin ollen yliopistoilla on edelleen mahdollisuus parantaa tuloksiaan, kun taas osassa ammattikorkeakouluja tulokset ovat jo sellaisella tasolla, että suuret parannukset vaikuttavat hankalilta (vrt. valtakunnallinen taso terveys- ja hyvinvointialoilla). Esimerkiksi Oulun ammattikorkeakoulu saavutti vuonna 2015 yli 70 % tuloksen 55 opintopistettä suorittaneiden osuudessa, mikä vaikuttaa historiallisesti erittäin korkealta tasolta. Aloista vain ammattikorkeakoulujen kasvatusala (73 % vuosina 2014 ja 2015), ammattikorkeakoulujen terveys- ja hyvinvointiala (71 % vuonna 2015) ja yliopistojen terveys- ja hyvinvointiala (70 % vuonna 2015) ovat päässeet samalle tasolle.

Kokonaisuudessaan tuloksista näkee selvästi, miten sekä opintoalat että korkeakoulusektori tuottavat hyvin erilaisia tuloksin 55 opintopistettä vuodessa suorittaneiden opiskelijoiden osuuteen kaikista opiskelijoista. Alat ja sektorit eivät kuitenkaan ole suoraan vertailukelpoisia esimerkiksi aiemmin käsitellyistä työllistymisvaatimuksista johtuen. Samaten sektoreilla on huomattavia eroja sekä lakisääteisissä oppimistavoitteissa että pedagogisessa lähestymistavassa.

Absoluuttisten tasojen vertailemisen sijasta on syytä seurata tulosten muutoksia. Niiden perusteella ammattikorkeakoulut ovat yleisesti onnistuneet tekemään huomattavan tasokorotuksen vuosina 2011–2014, kun samaan aikaan yliopistojen tulokset ovat kehittyneet orgaanisemmin. Kyseisinä vuosina molemmissa sektoreissa siirryttiin nykymalliseen tulosperusteiseen rahoitukseen, joten sen pohjalta molemmilla sektoreilla olisi pitänyt olla sama insentiivi tulosparannukseen.

Ammattikorkeakouluja kuitenkin koski kaksi muutakin systeemistä muutosta. Vuodesta 2012 lähtien ammattikorkeakoulujen julkista rahoitusta vähennettiin voimakkaasti vuoteen 2016 saakka. Samalla viimeisistäkin ammattikorkeakouluista muodostettiin osakeyhtiöitä ja niiden johtamisjärjestelmää muutettiin yritysmäisemmäksi. Ei ole varmaa, että nämä kaksi tekijää olisivat johtaneet näkyvään muutokseen, mutta ne voivat olla joltain osin selittämässä, miksi juuri ammattikorkeakouluissa kyettiin radikaaliin tasokorotukseen lyhyessä ajassa. Olisikin perusteltua tutkia tarkemmin ohjausmenetelmien ja tulosten syy- ja seuraussuhteita tulevan korkeakoulukehityksen tueksi.

Kirjoittaja Vesa Taatila on Turun ammattikorkeakoulun rehtori